En ole koskaan ymmärtänyt heitä, jotka eivät tiedä mitä he haluavat olla isona. Lukion ekalla luokalla minulle selkeni että haluan olla toimittaja. Olin harjoitellut toimittajan hommia jo ennen sitä. Olin teinikunnan lehden toimittaja ja Nuorten Hesarissa – Helsingin Sanomien liite nuorille – oli julkaistu runojani ja mielipidekirjoituksiani. Jälkimmäisistä sai paremman palkkion kuin runoista. Jätin runoilemisen. En ollut siinä edes hyvä.
Sitten on iso joukko heitä, jotka vaihtaisivat työpaikkaa heti jos se olisi mahdollista. Mutta on heitäkin, jotka elämänsä varrella kouluttautuvat useamman kerran eri ammatteihin. Osa vaihtaa ammattia pakon edessä, osa toteuttaa haaveensa jossain vaiheessa elämäänsä. Ihailtavin joukko ovat he, jotka ryhtyvät yrittäjiksi keski-ikäisinä.
Olen seurannut muistisairaiden hoitoa 1980-luvun lopulla, 2000-luvun alussa ja nyt muutaman viime vuoden. Kun mummuni oli psyko-geriatrisessa sairaalassa olivat potilaat hyväkuntoisia. Vierastunnin ajan joku potilaista istui ulko-oven vieressä ja avasi vierailijoille oven. Asukkaat auttoivat monenlaisissa pienissä tehtävissä. Veimme mummulle aina tuliaisiksi termospullossa kahvia ja leivonnaisia. 
Seuraava muistisairas oli isäni, joka oli hoidettavana samassa sairaalassa kuin äitinsä. Rakennus oli uusi ja hoitaminenkin erilaista. Isä asui kolmen hengen huoneessa, oleskelutilassa oli vanhoja kauniita huonekaluja ja televisionurkkaus. Parempikuntoiset potilaat söivät yhteistiloissa.
Sisareni kävi isää katsomassa useammin kuin minä, koska asui samalla paikkakunnalle. Hän kertoi ohimennen, että isälle on nimetty oma hoitaj a. En kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Olin jo toisella vierailullani tavannut ystävällisen ja isän hyvin tuntevan hoitajan. Hän jutteli ja kertoi isän voinnista, auttoi ulkovaatteiden pukemisessa. Minulle hän oli isän oma hoitaja.
Isäni oli huolissaan kun minulla ei ollut enää äitiä – olin hänen vanhin lapsensa – joten äiti pitäisi löytää. Yllättäen kävi ilmi, että isä oli löytänyt ehdokkaan. Ei minun suosikkihoitajani, vaan uusi hoitaja, joka oli ollut töissä samassa tehtaassa kuin isäni. Nyt hän oli opiskellut ja päässyt toiveammattiinsa kuten hän minulle kertoi. Oli lauantai ja hoitaja lähdössä kotiin. Hän tuli sanomaan isälle että tulee huomenna takaisin. Kun iloinen ja selkeästi työhönsä tyytyväinen hoitaja oli poistunut, isä kertoi harkinneensa tätä uudeksi vaimokseen, mutta arveli että tämä oli liian vanha hänelle, koska rouvan vanhin lapsikin oli 19-vuotias. Isä, 82 jäi ilman uutta vaimoa.
Tätä nykyä on mieheni osastolla välillä vaikea tunnistaa maskin takaa, onko hoitaja tuttu vai keikkalainen jota en ole ennen tavannut. Päädyin että hoitaja ei tunne minua ja esittäydyin. Hoitotyön ohessa selvisi että uusi hoitaja oli ammatinvaihtaja, hän oli opiskellut hoiva-apulaiseksi. Jo toisella tapaamiskerralla hän kertoi, että nyt hän on oikeassa paikassa ja huokaisi tyytyväisenä: ”Tykkään olla täällä töissä”. Tällaisen taudin toivoisi leviävän laajemmallekin.
Leena-Maija Tuominen