Miten mieheni voi? on ensimmäinen kysymykseni kun ystävällisesti hymyilevä hoitaja on päästänyt miten Koivun ja Tähden osastolle.
-Heräsi yhdentoista maissa, on juonut aamukahvin ja syönyt lounaan. Tapansa mukaan kävellyt pitkin käytäviä ja välillä vähän seurustellut muidenkin kanssa. Yöllä oli välillä käynyt katsomassa mitä yöhoitaja tekee.
Tämän enempää en tällä kertaa haluakaan tietää. Selkeästi on mielessä kuukaudet Espoon sairaalassa. Vastaavaan kysymykseen vastattiin usein: ”Olen juuri tullut vuoroon, en tiedä? En hoida häntä! Olen Seuresta.” Koivussa ja Tähdessä ei kukaan selitä mistä tulee – vaikka olisi keikalla. Keikalla olijatkin tunnen, koska samat henkilöt tekevät keikkoja.
Nopeasti opin että mieheni voi herätä aamulla myöhään, jos uni ei yöllä tule, ei ole pakko yrittää nukkua. Jos mies tietää mitä tahtoo, voi suihkun jättää väliin ja vaikka ateriankin, jos ei ennätä syödä. Ei tarvitse mennä laulamaan kouluajan lauluja, ei kuntosalille, ei istumajumppaan. Kukaan ei puutu siihenkään vaikka olisi aamulla tahtonut jättää päällensä pyjaman.
Aluksi suri kun tyylikäs mieheni ei aina olekaan kovin tyylikäs. Harmitti kun hän ei halunnut olla mukana kuntoilemassa eli ei käyttänyt hyväksi tarjolla olevia aktiviteettaja. Eihän hän ollut ennenkään elänyt minun normieni mukaan, miksi nyt kun sairaus jäyti häntä. Eikä liitoin tarvitse elää toistenkaan määräysten mukaan.
Tämä nyt lienee sitä itsemäärisoikeutta, jota sairauden alkuviikkoina hämmästelin. Miksi sairas ihminen saa päättää mitä hänelle tapahtuu – tietysti vain niissä rajoissa ettei ole itselleen eikä muillekaan vaaraksi.
Omaa määräämisvaltaa on siinäkin käveleekö sukkasillaan vai tossut jalassa, jättääkö tossut oleskelutilan sohvan alle vai oman sängyn alle. Silmälasit olisi hyvä pitää päässä, mutta jos ne ovat tiellä, kyllä ne aikanaan löytävät takaisin omistajalleen. Eikä siitäkään ole kenellekään haittaa vaikka välillä kulkeekin naapurin villatakissa. Haittaa on vain minulle ja minäkin osaan sopeutua – näemmä kun tarve vaatii.
Leena-Maija Tuominen